Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää — ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.
Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.
Sakeneva sumu ilmoitti minulle, että päivä oli kulumassa loppuun.
Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:
"Nuoret naiset potevat usein sitä. Sääli teitä! Ja vieläpä jouluiltana!"
Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.
Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut — uskontoni pelasti minut siitä — mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.
Martin oli poissa — minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.
En itkenyt, mutta — ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä — huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.
"Martin! Martin! Tulen luoksesi!"