Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.
Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.
Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.
Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.
Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.
Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.
Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.
"Martin! Martin!"
Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.
Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.