Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.
Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.
Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.
Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.
Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.
Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.
Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.
Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.
Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.