Kahdeksaskymmenesneljäs luku.
Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.
Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.
Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.
Se tuntui sanovan:
"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."
Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.
Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin — kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.
Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!
Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.