Entä tulevaisuus!
Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään — suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä — me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän — ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.
Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.
Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on — että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.
Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.
Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.
Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.
Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.
Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.
Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.