"Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!" toisiin itsekseni.
Kahdeksaskymmeneskuudes luku.
Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.
Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä — supistaa menojani.
Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.
Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.
Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.
Mutta tein sen vain kerran.
Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.
Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.