"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.
Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.
Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.
Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.
Silloin muuttui huoneeni maailmakseni.
Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.
Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.
Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:
"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."
Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.