Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.
Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.
"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.
Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:
"Mutta eihän se pistä suuhunsa paljon mitään, tohtori."
"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.
"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."
Minä hengitin raskaasti. Mitä se tohtori oikein ajatteli?
"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"
Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!