"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."
"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä — sinä, joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin. Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa. Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa — jota hän on rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, — koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja jos sinä vain yrität…"
Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä rypyissä ja sanoi:
"Mitä hän muka ei saa tehdä?"
Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa — hän itki ainoastaan isäni läsnäollessa — otti asiata selittääkseen.
"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen, ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä siltäkin ettei meillä — ei kummallakaan — ole mitään tekemistä tämän tytön kanssa — koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme…"
"Mitäs tämä merkitsee?"
Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan huudahti kovalla äänellään:
"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä? Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen, vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"
Äitini teki heikon yrityksen vastata.