Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.
Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.
Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.
Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli ollut herttaista ja ihanaa, niin oli se ollut itsekkäisyyttä, ja siitä oli luovuttava.
Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille, ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi portoksi.
Tätä kaikkea ajattelin ja tunsin.
Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin, rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, syntyisi kuolleena.
"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni syntyä kuolleena —. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"
Ehkäpä rukoukseni oli syntinen. Jumala tietää. Hän on tuomitseva oikein.
Kahdeksaskymmenesseitsemäs luku.