Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.
Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä teräsristikolle lämpiämään.
Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä laineiden kuohua.
Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät henkeäni.
Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.
"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan voi tietää miten hänen käy."
"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt kenenkään elävän niin vähällä."
"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte tietää."
Sitten äänten humina taas häipyi ja kuulin sisässäni kuiskauksen:
"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella puolella olevasta kellarikeittiöstä.