Taas toisen kerran — puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin — kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset kiroukset.
Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi pyytelevän:
"Martin! Martin!"
Sitten muistaessani, että hän oli mennyt, rupesin uudelleen rukoilemaan:
"Oh, Jumalan äiti, salli lapseni…"
Mutta ääni, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, keskeytti minut:
"Hiljaa! Hiljaa! Se tekee sen vain raskaammaksi sinulle."
Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.
Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.
Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"