"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja terve. Kaunis pikku tyttö."
"Lastanne ei vaivaa mikään, rouva", virkkoi tohtori, ja emäntäni huudahti:
"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa hengittänyt."
En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja minä vaivuin sikeään uneen.
Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.
Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan aikaiseen jumalanpalvelukseen.
Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:
"Minusta se näyttää jo olevan hereillä. Hengityskin on jo aivan kuuluva."
Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani huolimatta.
Ja silloin tapahtui se suuri ihme.