Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys. Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava rakkaudenvirta ylitseni.
Se oli Äiteys.
Lapseni! Minun! Liha minun lihaani! Oi Jumala! Oi Jumala!
Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle pienokaisen.
"Antakaa hänet minulle. Antakaa hänet minulle!"
"No, vielähän sitä keritään", virkkoi kätilö.
"Nyt, nyt! En voi enää odottaa."
"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo lasi maitoa ja vettä."
Join maidon heidän mielikseen ja levitin sitten sylini lapselleni.
"Ahtakaa hänet minulle — joutuin, joutuin!"