"Tässä se nyt sitten on, se kultapala."

Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni riemastusta!

Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.

"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä korjaan pienokaisen."

Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli pienille sormilleen sijaa.

"Oi Jumala! Jumalani! Oi Jumalan Pyhä Äiti!"

Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä — sen onnen, jonka tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa rinnoilleen, — rupesin itkemään.

En ollut itkenyt kuukausiin — en siitä päivin kun Ellanista läksin — mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni kuin virkistävä sade.

Itkin Martinia vielä kerran — sille en voinut mitään. Ja katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken tämän siitä, mitä olin kärsinyt.

"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin", sanoi kätilö.