Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa — jäähdyttänyt vereni ja aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.
Oi käsittämättömistä salaisuuksista suurinta! Oi ihmeitten ihmettä!
Pienokaiseni lepäsi rinnoillani, ja kärsimykseni olivat lopussa.
Kahdeksaskymmeneskahdeksas luku.
Se päivä oli pitkä, pitkä onnen päivä.
Se oli sekä hyvin pitkä että hyvin lyhyt, sillä se häipyi kuin unelma.
Mitä kaikkia ihmeellisiä tapahtumia siihen sisältyikään!
Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin "kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.
"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"
Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.