Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.
Yhdeksäskymmenes luku.
Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:
"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."
"Kirjoihin merkittäväksi?"
"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."
Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.
Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja vanhemmat julkiseen luetteloon — tähän toimitukseen kun sisältyivät kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.
Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot, sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen lapseni.
Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.