Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin jotenkin väsyksissä perille tultuani.
Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."
Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri, paperein peittämä pöytä.
Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi virkahti:
"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän perikadostaan."
Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu, jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.
Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen. Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään liikuttanut häntä.
Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä tuikeasti.
Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen. Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.
En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni tuli, olin kuuma ja värisevä.