"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"
Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.
Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona jolloin hän oli saanut äpärän nimen.
Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.
"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää
Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."
Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki — tuo ylpeä ja pikkumainen — sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä mitään!
Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.
Yhdeksäskymmenesyhdes luku.
Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.
Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti, jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen: