Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua. Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa… kuivasin ne ruumiini päällä.
Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista. Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni lemmikkini hiukan kauemmin luonani.
Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja kääntävän suuttuneena päänsä pois.
Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle melkein toinen äiti.
Minun oli se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta ja aina kun vain toimeni sen sallisi.
Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka olisi minulle erittäin sopiva.
Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle pitkän tarinan ystävästään.
Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin ikävissään.
Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.
Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.