Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa varmasti tunsin hänen olevan.
Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun
olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin
haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.
Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen ja itsesyytösten kuumeeseen.
Puhutaan kiirastulesta — rakkaan vanhan isä Danimme kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen — minä jouduin siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä tarpeeksi minulle.
Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat, eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut masentua.
Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.
Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen vertaan konjakkia.
Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään. Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten kuuleminen — eikä toivoa muutoksesta — oli saattaa monet heistä hulluiksi.
Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon, ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa) ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.