Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja ajattelin:
"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et ikinä uneksinut meneväsi."
Mutta minä nujersin tämän tunteen — yleensä ei ole olemassa mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi kuolemaa — ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.
"Auta häntä! Auta häntä! Minä en enää voi tehdä mitään."
Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen, suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.
"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"
Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain jäälohkareiden.
Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!
Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:
"Nyt saat kuulla hänestä!"