"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"
Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä, joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.
Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.
Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" — joka liikutti tunteitani enemmän kuin olisin saattanut uskoa.
Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto — sama sydämellinen väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan nopeakulkuisessa linjalaivassa.
Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.
"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme kotimatkalla", ajattelin.
Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.
Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.
Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika eikä paikka yhtymästä.