Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.
Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.
Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.
O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän, saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.
Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa
laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri
lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui
Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään
luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"
Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin odottanut.
"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti hän.
Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.
Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta — tahi vain sananen, ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.
"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä koskettelemaan."