Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen rakkaimmastani.
Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi, sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon — sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut hänelle ovensa.
"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole
mitään sinusta kuullut", sanoin.
Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei
milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.
M. C.
Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.
Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin pariskuntaan nähden.
Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun kuultavakseni).
Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen. Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa — "hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?
Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.