Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.
Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani sitä harvoilla kalleuksillani — arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka naulasin takan yläpuolelle — oli se mielestäni iloinen ja kodikas.
Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa tilit kanssani.
Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.
Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten juhlapäivät lähestyivät — Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja Tabernaakelin juhla — ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen säännöllisessä työkulussaan.
Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.
Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:
"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin suostuin.
Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.
Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.