Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin. Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.
Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja kuilu.
"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin tiikerintaljaan.
Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.
Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa, ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden kohtauksia.
Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja kokien vetää miesten huomion puoleensa.
Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.
"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei mikään tässä maailmassa."
Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja on avuton ja yksinäinen!
Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.