Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa — kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."
Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.
Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.
Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.
Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin — eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.
Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.
En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.
Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.
Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani — että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin…