Voi poloista minua!
En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:
"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"
En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.
Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:
"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."
Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten — ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.
Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.
Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen huoneeseensa.
Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.