"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"
"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."
Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut — kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen — purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.
"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat — pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten…'"
Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.
Mutta pian se minusta hävisi.
Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.
Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.
Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.
Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen: