"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."
"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.
"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."
En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.
Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.
Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.
Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä ymmärtänyt (sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).
"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.
Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.
"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.