"Olen."
"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon… tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."
Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.
Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.
"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.
Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.
"Oh bella Napoli, Oh suol beato,
Onde sorridere volleil creato."
"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"
Sadasyhdes luku.
Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.