"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."
Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:
"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."
Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.
Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.
Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.
Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.
Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.
Sadaskahdes luku.
Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.