On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan, johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.
Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta. Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa, jota rajaton toivo povessani lauleli.
Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä!
Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.
Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä — samana lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa prostituoidun naisen luota.
Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.
M. C.
Sadaskolmas luku.
Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä — lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan — kun synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello kuuden seutuvilla.
"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."
Mitä sitten tapahtui — kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin — sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.