Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui takkatulen ääressä lapsi helmassaan.
Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin pienokaisen syliini.
Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.
Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.
Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva
Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.
Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.
Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan väkijoukon jalkain töminän säestämänä.
"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee
Tedykin lippua kantaen."
Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani tietää, läksin häntä etsimään.
Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan hänen luokseen.