Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä ja Herra tietää mistä kaikesta — asioista, jotka talvimajoissa ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.
Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä Ellanista.
"Se on syntymäsaareni, nähkääs — kuuluuko sieltä mitään uutta?"
Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt vararikon.
"Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.
"O'Neill on."
"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"
"Ei… on… kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."
"Oliko… oliko hän lady Raa?"
"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.