"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."
Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja katsahdin sisaren puoleen.
Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta — kuinka hän oli paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni, kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää, uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman tapauksen lähestyessä.
Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että hän pelkäsi kadottavansa hänet.
"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"
"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West
Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.
"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"
Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."
"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti roistomaisen miehensä… ja tuli minun luokseni te uskotte hänen voivan… Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi leipänsä tahi kuolisi kadulle."