Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.
Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä!
Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.
Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi — jos rahatonna palaisin hänen luokseen — niin hän olisi kuoleva.
Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun lapsi!
Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä, joka sattuisi tulemaan.
"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.
Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin, pontevain askelien tulevan minua kohti.
Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt. Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.
"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.
Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa, puhkesin kyyneliin.