Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred — pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä — ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.
Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.
Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa — tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi — aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.
Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki — tällä kertaa italiankielellä — pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia —, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.
Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.
Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä, ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä mukana.
"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut, kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä, joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.
Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta eteenpäin.
Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:
"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"