Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.
Tiesin mille he nauroivat — äitini ompelemille vaatteille, joista olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma ei tuntenut sääliä.
"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis", sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.
Sen jälkeen ei kukaan — ei Alma itsekään — ole tuottanut, minulle niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi, kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.
Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni hän virkkoi:
"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään tekemisissä hänen kanssaan."
Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti, kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.
Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan, niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut, astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:
"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."
Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän sanoi: