"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"
Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.
"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"
Yhä vavisten sanoin olevani.
"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.
Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista kodistani — oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja kauniit, merelle vievät puistotiet.
Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:
"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle kaikki sinusta."
Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:
"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää sinut rauhaan."