Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.
Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe (hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".
Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi itselleen ja minulle.
Oh noita onnen päiviä! Ilo oli niin suuri, että se lopulta muuttui tuskaksi.
Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen menestyksen hyväksi.
Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin (vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun jäädessäni kauas alhaalle.
Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.
Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen) selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan (vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui, että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.
Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea, että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala tekisi minulle hyvää.
Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa, että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.