Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri, että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa ruumiissani.
Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma, että hän todella oli läsnä.
Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.
Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle, ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin 88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.
Toisinaan hän jutteli pienokaisesta — jota hän nimitti "tyttöseksi" — ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova kouristus — joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen "isälliset tunteensa."
"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen vointiaan."
Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle pinkoittain.
Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki — nuo eri aikakausien suuret miehet — ovat saman perhekunnan veljeksiä.
Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että "siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka, sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.
Ja sitten Times, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana, jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni), saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja olivat valmiit sen uudelleen tekemään.