Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten — sitten avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.
Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa — jotka nyt olivat entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat iskeneet oman leimansa — olivat mielenliikutuksen järkyttämät. Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen sielustaan:
"Anna anteeksi! Anna anteeksi!"
Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.
Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani miehekkään äänen huutavan:
"Sisar! Sisar! Hiukan konjakkia! Sukkelaan! Hän on pyörtynyt."
Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia, tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.
Sadasseitsemäs luku.
Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.
Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.