Se oli rakas, vanha isä Dan.
"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten hän virkkoi:
"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" — tuo sama hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.
Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.
"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte, kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota, eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta vaikka kenenkä onneksi."
Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.
Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt, kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.
Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas… tiesin, tiesin, tiesin!
Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.
Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.