"Niin, ehkäpä hänenkin sallitaan tulla."
Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet pienokaisesta selvää — löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen — kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred lähti avaamaan.
Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.
"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."
"Eilisiltanako se oli?" kysäisin.
"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.
"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"
"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin hänen tulla."
Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti, niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.
Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.