Mildred teki lähtöä, mutta minä en voinut päästää häntä menemään.
"Odota! Minun täytyy vielä jotain kysyä."
"Ei nyt, lapseni. Pane maata."
"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain kysyttävää."
"Sinä tarkoitat lasta", sanoi Mildred matalalla äänellä.
"Niin."
"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.
Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot syvässä tunnelissa.
"Tohtori saapuu piakkoin", sanoi Mildred palaten luokseni säteilevin kasvoin.
"Entä hän?"