"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.
Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.
Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä. Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja heiluteltiin!
Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi lady Raaksi.
Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa, sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat ilmoille huumaavana myrskynä.
Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan — hiukan vain — tervetuliaisia meille valmistettaessa.
Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani — juttuja, jotka itse aikaa sitten olin unohtanut.
Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen) Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle itselleen.
"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa juoda? Mitä polttaa?"
Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.