"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun kirkon vihkimään meitä."
"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi…"
"Mitä?"
"Sitäpaitsi…"
"Niin?"
"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi ja suuret kiusauksesi, mutta…"
"Mutta mitä, isä rakas?"
"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."
En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan, että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja lohdutti minua.
"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden — katkeran totuuden, tyttäreni."