"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin, jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä hänen vaimonsa?"
"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen, tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä viime kerralla?"
"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa — joku, joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista tapauksista, eikö totta?"
Isä Dan ravisti päätään.
"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta voi koskaan purkaa."
"Mutta, isä", huudahdin, "ettekö huomaa, että laki on sen jo purkanut."
"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'… Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky kuulu niin?"
"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa… ja vaikka siviililaki on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova minua elämäni loppuun?"
Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan karttuuninenäliinansa ja vastasi:
"Olen pahoillani, lapseni, kovin, kovin pahoillani."